Sitten mun terveys alkoi heiketä ja muisti pätkiä jo siinä määrin, että huomasin sen haittaavan mun työntekoa. Lopulta päätin apinanraivolla, että hitto soikoon mä haluan sinne sydänoperaatioon ja pian! Mulle sanottiin syksyllä, että joudun puolen vuoden jonoon ja viime kuussa tuli puol vuotta täyteen. Musta alkoi tuntua, ettei täällä lintukodossa kukaan todellakaan välitä. Kuinka monesti mullekin lääkärit nauraneet päin naamaa, että eihän sulla voi olla mitään sen vakavampaa, kun olet vielä noin nuori.
Mä olen kärsinyt nyt 3,5 vuotta näistä rytmihäiriöistä, jotka on aiheuttanut mulle todella paljon stressiä, varsinkin viime aikoina. Joten varasin lopulta ajan lähimmälle terveyskeskuslääkärille n. kuukausi sitten. Muistin yhtäkkiä käyneeni muutama vuos sitten pätevällä lekurilla, joka oli oikeasti kiinnostunu mun hyvinvoinnista. Vaikka en muistanut enää tän lääkärin nimeä, niin sain ihmeen kaupalla varattua ajan just sille. Selitin hänelle sit tarinani ja sain vihdoinkin reaktion, jollaisen olisin toivonut näkeväni jo paljon aiemmin. Mut passitettiin heti kaikkiin mahdollisiin verikokeisiin ja EKG:hen. Mun verenpaineen yläpaine oli tuolloin 77 ja lääkäri ihmetteli, että olin pystynyt ajamaan just hetkeä aiemmin autoa. Lisäksi tää naislääkäri sanoi lähettävänsä Hyksiin kirjeen mun kunnon romahtamisesta. Meni viikko ja sain jotenkin ihmeellisesti käsiini Hyksin jononhoitajan puhelinnumeron. Soitin heti hänelle ja numerosta vastasi nainen, joka oli vihainen ja ihmeissään, että mä soitin tähän hänen numeroonsa. Tää numero, kun ei ole kuulemma tarkoitettu lainkaan potilaille. Lopulta hän totesi, että oli ollut aikeissa soittaa seuraavaksi mulle. Noh ehdinpä ensin. Sain vihdoin ja viimein tietää, että operaationi tehdään siis 23.3. eli ens maanantaina. Onneksi se on kohta jo ohi! Mä niin odotan, että tää vuosien tuska loppuu ja voin toivon mukaan aloittaa uuden elämän terveen papereilla.
Tällä hetkellä mun tila on sen verran huono, että joudun pakottamaan itseni syömään joka päivä. Oon kärsinyt myös univaikeuksista viime viikot ja tunteet heittelehtii laidasta laitaan. Edes suklaa ei maistu, joten se kertoo tilanteen vakavuudesta. En oo joutunut yöpymään sairaalassa kertaakaan sen jälkeen, kun synnyin tähän maailmaan ja kotiuduin sairaalasta. Olen saanut elää koko tähän astisen elämäni suhteellisen terveenä, enkä kärsinyt lapsenakaan mistään tyypillisistä korvatulehduksista tai vastaavista.
Nyt pitää kuitenkin vielä jaksaa tsempata maanantaihin asti ja tiistai aamusta pääsen toivottavasti takaisin kotiin toipumaan. Monet mun ystävistä on varmaan suuttunut mulle, koska oon ollut todella epäsosiaalinen tän alkuvuoden. Ihana mentorini ohjeisti mua keskittymään nyt itseeni ja päästämään irti kaikesta. Huomisen rutistan vielä töissä vaikka väkisin ja sit rentoudun koko viikonlopun. Tää sairaana olo vaati todella paljon kärsivällisyyttä multa itseltäni, mutta myös mun läheisiltä ja ystäviltä. Voi olla, että osa ihmissuhteista loppuu tämän takia, mutta niin on sitten tarkoitettu käyvän.
Huh, sainpas rykästyä vihdoin tämän kaiken ulos! Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan kerjätä tällä sääliä, vaan kertoa avoimesti millaista on elämä sairaana. Pahoitteluni, että en ole kyennyt kirjoittamaan kovin aktiivisesti, mutta ehkä se on ollut parempi näin. Ensi kerralla pyrin luomaan positiivista tekstiä, joten pitäkää peukut ylhäällä, että mut saadaan vihdoin elämäni kuntoon!
